tutkain

tutkain

Ankardo – ankka vailla omaatuntoa

Mitä ilmeisimmin suomalaiset pitävät kovasti ankkatarinoista. Näin ainakin päätellen siitä, miten tutun ja turvallisen Aku Ankan rinnalla suomalaiset sarjakuvan ystävät ovat ahmineet belgialaisen Benoit Sokalin film noir -vaikutteisia Ankardo-tarinoita. Kyynisen dekkariankan seikkailut ovat kuitenkin varsin erilaisia verrattuna housuttoman merimiesvaakkujan epiikkaan. Ankardon tarinat ovat kyynisiä, väkivallan ja alkoholin täyteisiä kuvaelmia toivosta toivottomassa maailmassa.

Tai näin oli ainakin Ankardon ensimmäisissä seikkailuissa 1980-luvulla. Myöhemmissä vaiheissaan Ankardo ajautui enemmän perinteisimpien dekkaritarinoiden pyörteisiin, mikä muutti koko Ankardo-universumin luonnetta kylmän humoristisesta kyniikasta kohti kovaksikeitettyä rikoskirjallisuutta. Kaikesta huolimatta Ankardo-tarinat liikkuvat edelleen kirjakaupoista koteihin hyvää tahtia. Siksipä asentankin tutkaimen luotaamaan belgialaisen alkoholistiankan vaiheita tarkemmin.

Ankardon seikkailut saivat alkunsa 1970-luvun lopullaĮ Suivre -lehdessä julkaistuissa underground-henkisissä stripeissä, joissa ihmisten ja eläinten maailma on vielä tiukasti erilleen rajattu yhteiskunta. Kumpikaan osapuoli ei ymmärrä toisiaan ja molemmilla on tekemisiinsä tiukasti erilaiset motiivit.

Juuri Amerzonia ja Valkoinen Cadillac ovat Ankardo-nipusta nykyään ne varsinaiset keräilyharvinaisuudet alkuperäiset Tapiiri-julkaisujen ohella.

Ankardo itse on alkuvaiheissaan varsinainen rappion ja perversion perikuva, mitä Sokalin rosoinen piirtotyyli korostaa. Strippisarjat ovat myös kiinteä osa Ankardon tarinaa, sillä etenkin viimeisenä julkaistun stripin viimeiset kuvat antavat albumisarjoille varsin erilaisen näkökulman kuin mitä albumit itse erikseen luettuna.

Suomessa stripit julkaistiin Tapiiri-lehdessä ja myöhemmin kokonaan omassa kokoelma-albumissaan ja ovat ehdottomasti lukemisen arvoisia, siitäkin huolimatta että Sokalin tyyli tuossa vaiheessa on ollut vielä kovasti erilainen.

Jos olivat strippisarjakuvat hyviä, eivät ne olleet mitään verrattuna Koiran Paluu -albumista alkaneeseen todelliseen kulta-aikaan, jota kesti lähes 1990-luvulle asti. Koiran paluun lisäksi Rasputinin merkki, Lempeä kuolema, Usvahäät ja Amerzonia ovat sellainen täyskäsi, johon harva sarjakuvasankari on yltänyt ja samalla ne sementoivat Ankardon suosion varsin korkealle.

Näissä albumeissa tunnelma on vielä aivan omanlaisensa. Koiran paluun ja Usvahäiden ahdistavuus on käsin kosketeltavaa, siinä missä Lempeä kuolema leikittelee upeasti sympatian ja pelon tunteiden välillä. Myös Sokalin kiero huumori on näissä teoksissa elementissään. Nämä tarinat esittelevät myös Ankardoon itseensä liittyvät sivuhahmot, rakastajatar Claran, poliisimestari Puputin ja kissahirviö Rasputinin. Jokaisessa tarinassa sivuhahmot eivät ole mukana, vaan tupsahtelevat esiin aina silloin tällöin. Universumi oli toisin sanoen valmis.

Amerzonia on ensimmäinen ankkaa seikkailullisempaan ja samalla myös poliittisempaan suuntaan vievä albumi, mutta erilaisuudestaan huolimatta kenties se tunnetuin Ankardo-seikkailu. Ikuisesti lentävien valkoisten lintujen laaksoon Ankardon vievä tarina on tunnelmaltaan huomattavasti aiempaa kevyempi poliittisista sävyistään huolimatta. Myös Sokalin taide on Amerzonian kohdalla kenties parhaimmillaan. Tässä vaiheessa Sokal oli löytänyt oman selkeän tyylinsä, Ankardo saanut lopullisen hahmonsa ja ihmishahmotkin jätetty tarinoista lopullisesti historiaan.

Mainos

Hyvä niin, sillä Sokalin ihmishahmot olivat kiltisti sanottuna rumia muuhun taiteeseen verrattuna. Amerzonia on monella tavalla käännekohta Ankardon historiassa. Myös Sokal itse tuntuu mieltyneen tähän tarinaan kaikkein eniten, mistä kertovat miehen peliuran aloittanut saman niminen seikkailupeli sekä Sokalin epäonniseksi osoittautunut pelistudio, White Birds Productions.

Vuonna 1990 ilmestynyt Valkoinen Cadillac on laadullisen laman ensimmäinen otos. Keskelle sisällissotaa joutuva ankanreppana on tässä vaiheessa ajautunut jo aika kauas juuriltaan. Kyyninen dekkariankka keskellä sissijoukkojen epätoivoa on kontrastina mainio, mutta tarina itsessään aika älyvapaa. Piirroksissa riittää vielä yksityiskohtia ja huumoriakaan ei ole täysin unohdettu, mutta kokonaisuus on lähinnä kummallinen.

Täysin irtonaisiksi jäävät edellisten osien pahiksien cameot, ilman selitystä jäävä ja mielikuvitukseton taistelutanner No Man's Land ja outo lopetus murentavat kokonaisuutta pahasti. Juuri Amerzonia ja Valkoinen Cadillac ovat Ankardo-nipusta nykyään ne  varsinaiset keräilyharvinaisuudet alkuperäiset Tapiiri-julkaisujen ohella. Divareista niitä on turha etsiä ja huutonetissäkin hinnat ovat nousseet parhaimmillaan kolmenumeroisiksi.

Valkoisen Cadillacin jälkeen alkanut tasainen alamäki oli kuitenkin vielä loivempaa sorttia. Seuraava albumi, Hukkunut saari, oli tarinaltaan  pätevä psykologinen trilleri mutta 1990-lukua leimannut tasaisen alamäen piirteet olivat jo olemassa. Pahimpana ongelmana Ankardo itse ei kehittynyt enää mihinkään suuntaan, vaan tyytyi pelkästään tupakkia polttavan poplarietsivän rooliin.

Lisäksi huumorin kukka oli alkanut huolestuttavasti kuihtua ja taide muuttua aiempaa selvästi yksinkertaisemmaksi. Kaksi seuraavaa albumia, Kauhujen kanava sekä Ei kuutamoa katuojaan, jatkoivat tätä trendiä mutta toisaalta Sokalin kyky kertoa tarinoita puree näissä vielä oivasti, eikä niitä tarinoina käy haukkuminen. Ankardo-sarjakuvina ne ovat kuitenkin varsin keskinkertaisia edellämainituista syistä.

Sitten alkaakin se surullisempi aikakausi ja varsin sopivasti vieläpä reilusti heikoimmalla Ankardo-tarinalla. Unelma horisontista on lyhyesti sanottuna paska. Neljän vuoden tauon jälkeen odotukset olivat korkealla, mutta tässä tarinassa ei toimi enää mikään. Tarina on outo, hahmojen motiivit vielä oudompia ja kaikkein parhaana yksityiskohtana Sokal oli päättänyt tuoda 80-luvun tarinoista tutun vihollisen, Rasputinin takaisin, moottoripyöräjengin johtajana.

Myyttinen Siperian peto, saatanan kanssa verivalan tehnyt kylmäverinen kissavampyyri sammakoilta näyttävien kurttunaamojen rosvopäällikkonä. Hieno veto, hermanni. Hahmoa kohtaan tehty loukkaus on samaa luokkaa kuin jos Darth Vaderista olisikin jossain Star Wars -elokuvassa päätetty tehdä Ewok-eläintarhan vartija.

Kun alamäkeen kerran päästiin, niin meno olikin lujaa. Salaisuuksien tunkio, Hoitajan veriset kädet, Valkokaulusjuomari ja Musta meri ovat Sokalin tuotannon kirkkaasti heikointa antia. Sarjatuotanto alkaa näiden kohdalla näkyä laadussa väkisinkin. Tarinat ovat irrallisia, taide jo liikaa yksinkertaistettua ja Ankardo itse melkoinen pahvi. Ja koska Sokal ei näiden kohdalla jaksanut kehittää Ankardon itsensä persoonaa, tarinat nostavat sivuvalokeilaan idiootin poliisimestari Puputin, joka toisaalta onkin sitten tarinoiden mielenkiintoisinta antia.

Samaan syssyyn ilmestynyttä The Belgian Affairia ei ole vielä suomennettu, oletettavasti hyvästä syystä. Ankardo latkii kaljaa, polttaa ketjussa tupakkia, saa välillä naista ja ratkoo siinä sivussa sitten kaikenmaailman ongelmia. Tarinoiden fokus on hukassa ja Ankardon maneerit jo paikoin raivostuttavia. Kyllähän Aku Ankkakin nukkuu koko ajan ja välttelee työntekoa, eikö?

Toistaiseksi viimeiset Ankardo-tarinat ovat menneet sitten vuorotahtia heikon ja keskinkertaisen välillä. Pedon merkki, Kasvoton nainen ja Erään komisarion tarina ovat pieniä, hienoja muistikuvia Sokalin kirjoitustaidoista ja antavat vielä hieman toivoa paremmasta. Niiden välissä ilmestyneet Porvarisnaisen hillitön charmi ja Tuhkien taival sitten taas aika mitäänsanomattomia kokonaisuuksia. Eivät huonoja, mutta ei niistä montaa ilolauselmaakaan käy kirjoittaminen.

Ehkä Ankardo on antanut jo annettavansa sarjakuvakansalle, mene ja tiedä. Kuitenkin ankan parhaimpien hetkien pariin palaaminen on joka kerta yhtä juhlaa ja muistuttavaa siitä, miksi juuri nämä tarinat olivat itselleni nuorena miehenä niitä jotka ajoivat sarjakuvien ja film noir  -leffojen pariin. Benoit Sokalin itsensä ikääntyminen luonnollisesti näkyy myöhemmissä tarinoissa intohimon puutteena ja hällä väliä -taiteena.

Maisemapiirtäjänä mies kuitenkin on omaa luokkaansa ja värittäjänä vielä enemmän. Jos niin on käynyt, että Sokal itse on jo Ankardoonsa kyllästynyt, niin ehkä olisi jo aika antaa olla. Ankka on raivannut tiensä jo lukuisien lukijoiden sydämiin ja nostalgian kultaisiin muistohin eikä sieltä ihan hevillä lähde. Ehkä ympyrän olisi jo oikeasti sulkeutua, takaisin siihen viimeisen strippisarjakuvan viimeiseen ruutuun.

Niin ankka lähtisi arvokkaimmin.

Tero Kerttula



loading

Otsikot

The Lighthouse Painting

Second Quest

Off-Peak

Night Shift

Ilmainen Internet Arcade

Mass Effect: Paragon Lost

Komea Borderlands-kokoelma

Plug & Play

Vanhojen pelien surullisuus

Höme Improvisåtion

Star Wars: Dark Forces

Devs Play

Star Wars: X-Wing Miniatures Game - minialusten avaruussotaa

Moving Stories

Mega Man 1-9: Super Turbo Remix

Dobble - hoksottimien kilpajuoksu

Ultima 0: Akalabeth

Corto Maltesen ensiesiintyminen

Lionheadin luonnoskirja

Pelimusiikin aarrearkku

The Crew - erämaan kutsu

Oodi odottamiselle

Sivilisaation optimointia Nations-lautapelissä

Pelikoneiden sietämätön rumuus

Liberté, égalité, fraternité: Assassin's Creed Unity

Indiana Jones and the Fate of Atlantis

Älä liiku!

Borderlands: The Pre-Sequel - letkeää tiimiräiskintää

Civilization: Beyond Earth

Timantit ovat ikuisia

Love Letter - rakkauskirjeitä prinsessalle

Muumit Rivieralla

Olipa kerran elämä

Nörtin kymmenen parasta

Uusretro tulee, oletko valmis?

Angry Video Game Nerd: The Movie

KO2PC

Pelimusiikki ennen ja nyt

Rakkaudesta pelimuistoihin

Kaikki alkoi pingiksestä

MouseCraft-älypeli panee rotat ruotuun

Kiilteleviä animetissejä: Sakura Spirit

Minä, mainostaja

Kaunis luotihelvettiräiskintä: Danmaku Unlimited 2

Retrotyylillä leikittelevää 2D-räiskintää: Luftrausers

Lautapelipöydällä Camel Cup -uutuus

Trials Fusion

Grand Theft Anonymous

Sanahyökkäys

Pelimieshahmot

Soturin palkka

Caballerojen koitokset

Polte sielussain

Massayksinpelit

Suunnitelmataloutta

Pohjolan Lapsukset

Eläköön kyynärpäätaktiikka!

Lordien juonet

Autopornoa

Veritrippi

Sininen ja valkoinen pelihistoria

Kissat vastaan vampyyrit

Maailmojen sota

Hassut hurjat hirviöt

Varas tuli, varasteli

Synnin pesä

Tietäjien taistelu

Tiimipelit - osa 3: Ghost Stories

Tiimipelit - osa 2: Pandemic

Tiimipelit - osa 1: Battlestar Galactica

Muoviukot saarnaavat luovuutta taviksille

Taitovisailut

Gaunt’s Ghosts - karskeuden kuninkuusluokka

Robottirallia

Vampyyrilinnan täysremontti

Nörttihuumoria elämässä eksyneille

Robottilogiikkaa

Bittiavaruuden sankarit

Insinöörin Odysseia kohti onnea

Lautapelilahjat - osa 3

Lentävä tappajahai

Linkki nuoruuteen

Lautapelilahjat - osa 2

Nainen joka ei koskaan kasvanut aikuiseksi

Lautapelilahjat - osa 1

Megadrive-retro, osa 2

Knizian hitit - osa 3: Aavikon karavaanit

Ruotsalaiset kaivosmiehet

Omstart! Improvisoi!

Xcom: Enemy Within

Hobitin aika

Knizian hitit - osa 2: Samurai

Langenneen enkelin dramatiikka

Verta, suolenpätkiä ja videopelejä – osa 2: Modernia veripalttua

Tunarimaailmanloppu on lähellä

Verta, suolenpätkiä ja videopelejä – osa 1: Muinaiset verikarkelot

Knizian hitit - osa 1: Tigris & Euphrates

Terveisiä täältä etelästä!

Loogisesti ruutua ruudun perään

Megadrive-retro, osa 1