tutkain

tutkain

Dead or Alive on hyvä elokuva

Makuasiat ovat siitä ikäviä, ettei niistä oikein voi kiistellä. Videopeleihin pohjautuvien elokuvien kohdalla makuasioihinkin pätee kuitenkin yksi yhteisymmärrys: ne ovat järjestään aika kehnoja tekeleitä. Muutamia viihdyttäviä poikkeuksia joukossa toki on, mutta niistäkään ei elokuvamaailman klassikoiksi ole. Sen sijaan toisessa ääripäässä riittää valinnan varaa. On Uwe Boll House of the Deadin ja Alone in the Darkin kanssa, on legendaarisen huono Super Mario Bros. ja on Prince of Persia. Listausta voisi jatkaa pitkään.

90-luvun puolessavälissä uuden mätkintäsarjan oli hankala erottua joukosta

Yksi tietty elokuva kuitenkin tuntuu silittävän lähes poikkeuksetta ihmisiä voimakkaasti vastakarvaan. Corey Yuenin vuonna 2006 ohjaama Dead or Alive on monen tuttuni suusta kuultuna huonoin elokuva ikinä, silkkaa selluloidisaastaa jonka olemassaoloa ei voi käsittää. Olen voimakkasti eri mieltä. Olen nähnyt DOA:n vuosien varrella 10 kertaa, eikä elokuva koskaan ole pettänyt. Vaikka osaan leffan jo käytännössä ulkoa, joka ainoalla katsomiskerrallaan se onnistuu viihdyttämään.

Ennen tarkempaa elokuva-analyysiä lienee syytä käydä hieman taustoja läpi. Dead or Alive on Team Ninjan ja Tecmon jo 17 vuoden ikäisen mätkintä- ja rantalentopallopelien sarja. Sarja on suunniteltu osaksi Team Ninjan muiden pelien kaanonia, minkä vuoksi sarjan hahmojen joukosta löytyy muun muassa Ninja Gaiden –peleistä tutut Ruy Hayabusa ja Ayane. Kuten kunnon mätkintäpeliltä voi olettaa, kaikki hahmot linkittyvät jollain tavalla toisiinsa, joko sukulaisuussuhteen tai kilpailuasetelman kautta. Taustatarinat ovat hyvää perusmätkintätasoa, mutta pelkkien tarinoiden ansiosta Dead or Alive ei ole jäänyt pelaajien mieliin.

90-luvun puolessavälissä uuden mätkintäsarjan oli nimittäin hankala erottua joukosta. Laadukkaita potkintoja riitti vasemmalla ja oikealla, minkä vuoksi Team Ninjan oli turvauduttava ulkopelillisiin seikkoihin. Lopputuloksena ruudulle saatiin valtavat tissit. Kyllä, isot maitorauhaset jotka pomppivat taistelun tiimellyksessä jotakuinkin fysiikan lakien mukaan. Dead or Alive on luultavasti ainoa peli, joka on uskaltanut käyttää ”realistiset rintafysiikat” –termiä markkinointimateriaalissaan.

Mainos

Näistä lähtökohdista Dead or Alive –elokuvasta tulee ensimmäisenä mieleen lähinnä jotain lapsilta kiellettyä, mutta DOA on kiltti elokuva jollei nyt piukoista bikineistä säikähdä. Elokuvan tarina toimisi itse asiassa aika hyvin minkä tahansa videopelin taustatarinana. Prinsessa Kasumi päättää lähteä hovinsa vastusteluista huolimatta etsimään kadonnutta veljeään Hayatea, joka oli kadonnut aiemmin mystisessä DOA-turnauksessa. Heti vauhdikkaan lähtönsä jälkeen Kasumi saa itse kutsun turnaukseen. Seuraavassa hetkessä elokuvan muut avainhahmot taustatarinoineen käydään läpi vauhdikkaasti ja kun kööri on kasassa, turpiinveto voi alkaa!

Jos Dead or Alivea katsoon yksinomaan elokuvana, se saattaa tosiaan jättää sekavan ja epätodellisen vaikutelman jälkeensä. Mutta se ei ole DOA:n pointti. Elokuvan estetiikka on napattu suoraan erilaisista videopeleistä, mikä mahdollistaa paikoin aika mielenkiintoisen esitystavan. Jo alkukohtaus, jossa Kasumi pakenee linnoituksesta heittämällä miekan seinään, juoksemalla palvelijoidensa yli ja miekasta vauhtia ottamalla loikkaa muurien yli on kuin suoraan videopeleistä. Realismin kanssa sillä ei ole mitään tekemistä, eikä tarvitsekaan olla. Mitä enemmän elokuvan visuaalisia ja kerronnallisia ratkaisuja kyseenalaistaa, sitä kauemmaksi ajautuu hakoteille. Omalla tavallaan DOA on mainio osoitus elokuva- ja videopeliestetiikan eroista, hieman Scott Pilgrimin tapaan. Kokeilkaa vaikka: erotelkaa hahmojen taustatarinat ja taistelukohtaukset omiksi kokonaisuuksikseen ja väittäkää sen jälkeen että ne eivät voisi olla suoraan geneerisestä videopelistä.

Muuan tuttuni haukkui elokuvan hahmoja pahvisiksi. No, ovathan ne sitä periaatteessa mutta eivätpä ne ole sen syvällisempiä pelissäkään. Sitä paitsi hahmogallerian keskittyminen naishahmoihin tuottaa yhden aika mielenkiintoisen havainnon, naishahmot ovat nimittäin järjestään mieshahmoja sympaattisempia, älykkäämpiä ja henkisesti (ja monessa kohtaa myös fyysisesti) mieshahmoja voimakkaampia. Dead or Alive –visualisointiin kuuluu toki naishahmojen esineellistäminen, enkä aio missään nimessä kiistää etteivätkö esimerkiksi Holly Valance, Devon Aoki, Jaime Pressly ja Sarah Carter olisi elokuvassa aivan järjettömän kauniita. Valancen esittämä Christie kuuluu muutenkin elokuvan mielenkiintoisimpiin, muutenkin kuin paljaan pinnan ansiosta. Seksikäs ja älykäs mestarivaras on mielenkiintoista seurattavaa ja hahmossa on onneksi paljon muutakin kuin kaunis ulkokuori.

Mieshahmot sen sijaan ovat syvältä ja poikittain. Jokainen mies pääpahista myöten on umpityhmä visakallo, jota on helppo naruttaa pelkällä naiskauneudella. Sinänsä tietysti realistista. Kun mieshahmot asetetaan naishahmoja vastaan, niiden kehnous korostuu entisestään. Oma inhokkini on Christien vastapari Max, jonka hahmo koostuu keskijalalla ajattelemisesta ja tappeluiden häviämisestä. Yhtä kehno vastapari on isä-tytär –kaksikko Tina ja Bass Armstrong. Tina vetelee pahiksia kuonoon minkä ehtii, Bass sen sijaan höpisee nollatason dialogia, ottaa turpiin ja lumpsahtaa uima-altaaseen. Huonot mieshahmot alleviivaavat mainiota naishahmoja todella tehokkaasti.

Leffan ulkoasu on kokonaisuutena aika köykäistä varsinkin CGI-grafiikoiden osalta, mutta se haittaa yllättävän vähän. Dead or Alive on selkeä B-leffa, mutta ylpeä sellainen ja mitä videopelielokuviin tulee, vain ani harva pelielokuva tavoittaa videopelimäisyyden yhtä hyvin kuin DOA. Sen lisäksi elokuva on äärimmäisen uskollinen hahmojen taustoja myöten videopelien tarinalle – kiitettävä ominaisuus sekin.

Kyllä, Dead or Alive on mielestäni oikeasti hyvä leffa omassa kontekstissaan. Se on sulava ja viihdyttävä, siinä on kauniita ihmisiä eikä liikaa järkeä. Täydellinen videopelileffa siis. Silloin kun ei tee mieli katsoa mitään älyllisesti haastavaa, Dead or Alive on elokuva paikallaan.

Tero Kerttula



DOA Traileri

loading

Otsikot

The Lighthouse Painting

Second Quest

Off-Peak

Night Shift

Ilmainen Internet Arcade

Mass Effect: Paragon Lost

Komea Borderlands-kokoelma

Plug & Play

Vanhojen pelien surullisuus

Höme Improvisåtion

Star Wars: Dark Forces

Devs Play

Star Wars: X-Wing Miniatures Game - minialusten avaruussotaa

Moving Stories

Mega Man 1-9: Super Turbo Remix

Dobble - hoksottimien kilpajuoksu

Ultima 0: Akalabeth

Corto Maltesen ensiesiintyminen

Lionheadin luonnoskirja

Pelimusiikin aarrearkku

The Crew - erämaan kutsu

Oodi odottamiselle

Sivilisaation optimointia Nations-lautapelissä

Pelikoneiden sietämätön rumuus

Liberté, égalité, fraternité: Assassin's Creed Unity

Indiana Jones and the Fate of Atlantis

Älä liiku!

Borderlands: The Pre-Sequel - letkeää tiimiräiskintää

Civilization: Beyond Earth

Timantit ovat ikuisia

Love Letter - rakkauskirjeitä prinsessalle

Muumit Rivieralla

Olipa kerran elämä

Nörtin kymmenen parasta

Uusretro tulee, oletko valmis?

Angry Video Game Nerd: The Movie

KO2PC

Pelimusiikki ennen ja nyt

Rakkaudesta pelimuistoihin

Kaikki alkoi pingiksestä

MouseCraft-älypeli panee rotat ruotuun

Kiilteleviä animetissejä: Sakura Spirit

Minä, mainostaja

Kaunis luotihelvettiräiskintä: Danmaku Unlimited 2

Retrotyylillä leikittelevää 2D-räiskintää: Luftrausers

Lautapelipöydällä Camel Cup -uutuus

Trials Fusion

Grand Theft Anonymous

Sanahyökkäys

Pelimieshahmot

Soturin palkka

Caballerojen koitokset

Polte sielussain

Massayksinpelit

Suunnitelmataloutta

Pohjolan Lapsukset

Eläköön kyynärpäätaktiikka!

Lordien juonet

Autopornoa

Veritrippi

Sininen ja valkoinen pelihistoria

Kissat vastaan vampyyrit

Maailmojen sota

Hassut hurjat hirviöt

Varas tuli, varasteli

Synnin pesä

Tietäjien taistelu

Tiimipelit - osa 3: Ghost Stories

Tiimipelit - osa 2: Pandemic

Tiimipelit - osa 1: Battlestar Galactica

Muoviukot saarnaavat luovuutta taviksille

Taitovisailut

Gaunt’s Ghosts - karskeuden kuninkuusluokka

Robottirallia

Vampyyrilinnan täysremontti

Nörttihuumoria elämässä eksyneille

Robottilogiikkaa

Bittiavaruuden sankarit

Insinöörin Odysseia kohti onnea

Lautapelilahjat - osa 3

Lentävä tappajahai

Linkki nuoruuteen

Lautapelilahjat - osa 2

Nainen joka ei koskaan kasvanut aikuiseksi

Lautapelilahjat - osa 1

Megadrive-retro, osa 2

Knizian hitit - osa 3: Aavikon karavaanit

Ruotsalaiset kaivosmiehet

Omstart! Improvisoi!

Xcom: Enemy Within

Hobitin aika

Knizian hitit - osa 2: Samurai

Langenneen enkelin dramatiikka

Verta, suolenpätkiä ja videopelejä – osa 2: Modernia veripalttua

Tunarimaailmanloppu on lähellä

Verta, suolenpätkiä ja videopelejä – osa 1: Muinaiset verikarkelot

Knizian hitit - osa 1: Tigris & Euphrates

Terveisiä täältä etelästä!

Loogisesti ruutua ruudun perään

Megadrive-retro, osa 1