tutkain

tutkain

Mass Effect: Paragon Lost

Olen käynyt läpi monenlaisia tunnetiloja kirjoitusurani aikana, mutta harvemmin on tullut tunnettua häpeää. Minua kuitenkin hieman hävettää kirjoittaa Mass Effect -piirroselokuvasta. Ai miksi? Koska se on minusta ihan siedettävä.

Mass Effect: Paragon Lost herätti vähän huomiota ilmestyessään vuonna 2012. Jo trailerin perusteella on helppo ymmärtää miksi. Kun itsensä vakavasti ottavasta länsimaisesta roolipelisarjasta tehdään yllättäen kömpelö anime, ihmettelemistä riittää. Ja kun kaikista trilogiassa vilahtaneista hahmoista valokeilaan vielä nostetaan James Vega (se kolmosen lihamuuri), tunnen vihaisen nörtin heräävän sisälläni. What were they thinking?!

Jos lähtökohta on näin negatiivinen, miksi ylipäätänsä tartuin Paragon Lostiin? Jälleen minua hävettää myöntää tämä, mutta huomaan hamuavani epätoivoisesti lisää Mässyä. ME-trilogian heikkouksista voisi kirjoittaa kirjan, mutta ne vahvuudet… Ei mennä niihin, koska muuten en koskaan pääse itse leffaan asti. Sanon vain, että harvoin jos koskaan olen eläytynyt virtuaaliseen maailmaan samalla tavalla. Omissa kirjoissani ME-trilogia hengailee samalla piippuhyllyllä Planescape: Tormentin, ensimmäisten Falloutien ja muiden legendojen kanssa. Olen ME-narkkari, enkä muuta voi.

Vara-Shepardin matkassa

Paragon Lost perustuu Vegan kolmososassa kertomaan sotatarinaan, josta en häpeäkseni (taas!) muista mitään. Eipä onneksi tarvitsekaan, ME-universumin hallinta riittää. ME2:n aikana sijoittuvassa stoorissa Vega tiimeineen komennetaan suojelemaan näennäisen harmitonta ihmissiirtokuntaa, jota ei tunnu uhkaavan mikään. Sitten taivaan täyttää tuntematon alus. Seuraa puolentoista tunnin kattaus valikoituja ME-kliseitä: tulitaisteluja, asariarkeologi, kömpelö romanssi edellisen kanssa, vaikeita valintatilanteita, jopa lopun itsemurhatehtävä.

Kuten halvalla tuotetusta oheistuotteesta voi olettaa, Paragon Lost on aikamoista tuubaa. Hahmot ovat kliseekimppuja (hiljainen hakkeriurho, ärsyttävä pelle, ainoa nainen), dialogi ja juonenkuljetus ovat esiteineille, joka toimintakohtaus päättyy läheltä piti -pelastumiseen ja niin edespäin.

Mutta! Minulla on sellainen vamma, että olen elämäni aikana viettänyt aivan liikaa aikaa tarinallisesti kömpelöiden pelien äärellä, Mass Effectit mukaan lukien. Olen oppinut katsomaan ongelmia läpi sormien, jos kökön kuoren alta pilkistää edes jotain kiiltävää. Elokuvana Paragon Lost on selkeästi arvostelun alapuolella, mutta ME-pelejä taustoittavana materiaalina… Siinä on jotain. Vähän, mutta kuitenkin.

Leffan alkupuoli menee vielä tylsään taustoittamiseen, mutta lopussa upotaan yllättävän synkkiin vesiin, kun kertomiset vain nousevat Vegan tiimiä vastaan ja happy end vaikuttaa yhä epätodennäköisemmältä. Ja kun lopputekstit vihdoin vierivät ruutuun, Vega on aivan eri henkilö kuin alussa. Paragon Lost tavoittaa jotain jopa pelien teemoista. Se oli enemmän kuin mitä leffalta alun perin odotin.

Animaation tasosta en sano muuta kuin, että hyvää se ei ole. Rumat anime-pökkelöt kilpailevat tyylittömyydessä ruman CGI:n kanssa. Mutta edelleen, minä olen tottunut huuhtomaan kultaa paskan tietokonegrafiikan uumenista. Voin ummistaa silmät ulkoasulta ja keskittyä tarinaan. Korvani ovat kuitenkin kriittisemmät. Mass Effect -sarjassa musiikki näyttelee tärkeää roolia, eikä sen erityislaatuisuutta oikein tavoiteta. Liikaa jousia, liian vähän sekvensserijumputusta.

Mitä voin enää lisätä? Paragon Lost on vain kaltaisilleni toivottomille Mass Effect -fanaatikoille suunnattu kökköleffa. Hyvää siitä ei saa millään mittareilla, mutta pysyin alusta loppuun ihan hereillä ja välillä jopa eläydyin hahmojen hätään. Kai se tarkoittaa, että olin positiivisesti yllättynyt, mikä tällaiselta oheistuotteelta ei ole hassumpi saavutus.

Vielä kun saman tarinan olisi saanut kakkosen tai kolmosen DLC:nä… Aijai, nyt tunnen taas riippuvuuteni kuristavan otteen. Mässyä, antakaa minulle pliiiiideeee lisää Mässyä!

Aleksandr Manzos

Mainos


Elokuvan traileri

loading

Otsikot

F