Massayksinpelit
Alkuhämärissään kovin lupaavan oloinen genre eli massiivimoninpelit (tuttavallisemmin MMO:t) ovat kokeneet oudon ja suoraan sanottuna pelottavan käänteen kohti jotain, mikä samalla laimentaa samalla sekä alkuperäisen että uuden vision. Yksinpelaajat ovat vallanneet moninpelien maailmat.
MMO:iden ensimmäiset askeleet olivat huteria, mutta suunta oikea. Allekirjoittaneelle etenkin Ultima Online on jäänyt kirkkaimpana mieleen, antaen käsikirjoituksen pelaajien kontolle ja vapaan maailman haahuiltavaksi. Näkymätön käsi ei tuuppinut pelaajaa eteenpäin ja jokainen oli (joskus kirjaimellisesti) oman onnensa seppä. Monista puutteistaan huolimatta tämä visio keräsi paljon kannatusta, mutta sitten tapahtui jotain kammottavaa. Toistaiseksi tuntemattomasta syystä UO:sta ei tullutkaan sitä massiivimoninpelien arkkivaaria, josta kaikki ottaisivat oppia. Sen sijaan saimme kasan eri kyliin ja kaupunkeihin sijoitettuja arbitraarisia keräilytehtäviä ja juonikuvion, jossa lähes poikkeuksetta kukistetaan Isoa Pahaa niin avaruudessa kuin Azerothissakin.
Valtavan pelaajamäärän luoma potentiaali hukataan niin täydellisesti survomalla porukka väkisin yksinpelattavien roolipelien ahtaaseen ja vääränmalliseen muottiin.
Jäykkä ja ohjatumpi pelirakenne loi kuitenkin hienoja hetkiä sinnikkäille seurueille etenkin pelien suuremmissa väännöissä. Ne vaativat kommunikointia ja koordinaatiota, sekä joskus jopa harmaan massa vaivaamista okulaarien takaa. Perusseikkailukin eteni rivakammin kaveri tai pari rinnalla jos ei muuten, niin pelkästään armottoman huulenheiton tai höpinän ansiosta.
MMO:t ovat jälleen kerran risteyksessä ja silmät sojottavat jo nyt väärään suuntaan. Liekö sitten kustantajien halu rahastaa tunnetuilla pelisarjoilla, mutta etenkin aikaisemmin yksinpeleinä esittäytyneet sarjat ovat kääntyneet erittäin oudosti nettipeleiksi. Sekä Old Republic Online että uutukainen Elder Scrolls Online palvelevat samalla kahta herraa, mutta molempia huonolla asenteella ja puutteellisin opein. Vapautta on kahlittu entisestään, kun pelaajaa juoksutetaan tehtäväryppäästä toiseen pääjuonen ohjastamana. Pelaajaan luotetaan vain sen verran, että tämä älyää käydä purkitetut tehtävät läpi sopivassa järjestyksessä. Kun seuraa kiltisti joka kolmannen metrin välein näkyviä tienviittoja, ei koskaan joudu suorittamaan mitään haastavaa tai lähes mahdotonta sen hetkiselle tasolleen.
Sekä Old Republic että Elder Scrolls tulevat vahvasta yksinpelitaustasta moninpelien puolelle. Siirtymä on ollut kaikkea muuta kuin ongelmaton molempien genrejen ystäville. Toisaalta ne tarjoavat kolhon ja staattisen yksinpelikokemuksen, sillä moninpelissä maailma ei voi muuttua yksinpelin tavoin pelaajan päätösten seurauksena. Muinaisen Pahan taikatornia ei voi pamauttaa pitkin nummea, koska seuraavan 2854 pelaajan pitää käydä siellä koluamassa samat nurkat omaa tehtäväänsä varten. Synkkä metsä ei voi palata väriloistoonsa pelaajan poistettua sitä riivaavan kirouksen. Tähtienvälinen imperiumi puskee edelleen hävittäjiä tehtaistaan, vaikka joku olisi juuri ne sabotoinut sisältäpäin. Omat teot näkyvät vain tehtävälistan yliruksattuna kohtana ja pelaajan yllään pitämissä varusteissa.
Ryhmäpelaajaa kuritetaan taas eri tavalla etenkin Elder Scrollsissa. Kavereiden kanssa remuaminen tarkoittaa jaettuja kokemuspisteitä tapoista, jolloin ryhmä nousee tasoissa yksinpelaajaa hitaammin. Normaalit tehtävät pitää jokaisen suorittaa erikseen. Etenkin rojunnoutotehtävissä tämä kuumottaa, kun jokaisen pitää poimia ne viisi demonikristallia erikseen. Todellista tiimipelaamista vaaditaan vain harvoin, ja silloinkin sisältö on tehty riittävän helpoksi satunnaisille ryhmille. Huolelliselle koordinoinnille tai edes oman hahmoluokan hyvälle pelaamiselle ei ole tarvetta.
Tästä kaikesta seuraa, että MMO:t ovat päätyneet epäonnistuneeseen yksin- ja moninpeliä yhdistelevään sekametelisoppaan vailla riittävän vahvaa vetoa kummankaan genren ystäviin. Toiset taistelevat muuttumatonta maailmaa vastaan ja toisille ryhmätyö on muuttunut tyhmätyöksi. Onneksi parempaakin on näköpiirissä kuinkas muuten, kuin pienempien kehittäjien ansiosta.
On harmillista, että suurimmat panostukset massiivimoninpeleissä asetetaan allekirjoittaneen mielestä väärin. On tietysti jokaisesta itsestään kiinni, minkä tyylisestä romppaamisesta saa kiksinsä. Itseäni silti harmittaa, että tämä valtavan pelaajamäärän luoma potentiaali hukataan niin täydellisesti survomalla porukka väkisin yksinpelattavien roolipelien ahtaaseen ja vääränmalliseen muottiin. Isommista produktioista ainoastaan EVE Online tuntuu luottavan pelaajien kykyyn luoda omat maailmansa ja tarinansa. Valitettavasti sen tähtilaivateema ei vetoa kaikkiin, ja etenkin fantasiaosastolla painitaan näemmä iänikuisten demonivalloittajien kanssa pelissä toisensa jälkeen.
Toivoisin, että joku tarttuisi rohkeasti tähän ongelman ja mahdollisuuden yhdistelmään. Tuhat pelaajaa valjastettuna yhteisen tavoitteen taakse olisi hieno näkyä muuallakin, kuin pelaaja-vastaan-pelaaja –tilanteissa. Jokainen voisi löytää oman roolinsa ja oman tarkoituksensa valtakunnan edun edistämiseksi tai yhteisen vihollisen kukistamiseksi. Pelintekijöiden pitäisi luottaa omaan kohdeyleisöönsä sen verran, että tälle tarjottaisiin tarvittavat työkalut omatoimiseen saagan luomiseen. Joukkoistamisesta ja emergent gameplay –peleistä (paremman termin puutteessa) on syntynyt valloittavan hienoja esimerkkejä pelaajien luovuudesta sekä kyvystä viedä peliä omatoimisesti eteenpäin. Toivottavasti nykymalli ESO:ineen on vain vaihe, jonka jälkeen meille annetaan takaisin se vastuu ja vapaus, joka on massiivisten moninpelien ainutkertaisinta ja parasta sisältöä.
MI
