Nörttihuumoria elämässä eksyneille
Aina silloin tällöin vastaan tulee sellaisia tv- ja leffamaailman helmiä, jotka eivät kaikkialla ole saaneet ansaitsemaansa arvostusta. Yksi näistä on brittiläinen tv-sarja Spaced (1999-2001). Kotimaassaan sarja on saavuttanut kulttiaseman, ja sitä on tituleerattu yhdeksi kaikkien aikoen parhaista sitcomeista – eikä suotta. Suomessa piiloon jäänyt, aikoinaan Ylen telkkarista esittämä sarja tunnetaan täällä nimellä Avaruuden tuntua.
Spacedin takana pyörivät Shaun of the Deadistä (2004), Hot Fuzzista (2007) ja World’s Endistä (2013) tutut Edgar Wright, Simon Pegg ja Nick Frost. Peggin kanssa sarjan käsikirjoitti toista pääroolia näyttelevä Jessica Hynes. Tutun tiimin varhaisempi aikaansaannos on tekijöidensä näköinen suoritus, joka kokonaisuutena yltää leffoja korkeammalle tasolle.
Mistä sitten oikeastaan on kyse? Populaarikulttuuriviittauksia ja hiljaista huumoria kuhisevaa sarjaa on vaikea kuvata. Spaced on nimittäin niitä sarjoja, joissa ei tarkalleen ottaen tapahdu mitään erityistä. Tim (Pegg) ja Daisy (Hynes) ovat päälle parikymppisiä lontoolaisia, joilla on elämänhallinta hakusessa. Sarjakuvapiirtäjäksi haluava Tim tulee parisuhteessaan petetyksi ja jätetyksi, joten on löydettävä uusi asunto. Kahvilasta löytyy Daisy, joka puheripuliensa lomassa ilmoittaa tavoittelevansa toimittajanuraa ja etsii myös asuntoa. Pahaksi onneksi ainut sopiva vuokranantaja haluaa asuntoonsa pariskunnan, joten Timin ja Daisyn on teeskenneltävä monen vuoden suhde. Lähtöasetelma on valmis.
Vastaavien ”arjen kuvausta” -sarjojen tapaan mukaan mahtuu monta toiminnallista episodia ilman, että yhtäkään voisi poimia ylitse muiden. Sinänsä nuorten aikuisten haahuilu suunnanlöytämisen, ja videopelien parissa ei ole genressä kovin omaperäinen idea. Spaced ei kuitenkaan mene siitä mistä aita on matalin. Vaikka esimerkiksi pariskunnan teeskenteleminen on olennainen juttu ensimmäisessä jaksossa, ei halpoja vitsejä moisesta juuri löydy. Ilahduttavaa on, miten paljon Spaced ammentaa muusta populaarikulttuurista, erityisinä esimerkkeinä muun muassa Star Wars ja Matrix. Kuten Pegg on sarjaa kommentoinut, syntyy osa hauskuudesta siitä, miten lontoolaiset tavikset tekevät samoja juttuja kuin sankarit amerikkalaisissa toimintaelokuvissa.
Toiminta rakentuukin tuiki tavallisten arjen askareiden ympärille. Esimerkiksi työnhaku, kadonnut koira ja bilereissu muodostuvat seikkailuiksi, joissa vaaditaan niin kung futa kuin kommandoasujakin. Jopa täysin irrallisilta vaikuttavia viittauksia on hauska bongata. Juhlia järjestettäessä jossain kaikuu ääni: ”Pitäkää se, ja he tulevat”, tai pakastimeen jatkuvasti palaava jääkerros tuo pahasti mieleen HAL-9000:n.
Kenties osa Spacedin viehätyksestä tulee myös siitä, miten se samalla sekä noudattaa perinteisen sitcom-genren rajoja että rikkoo niitä raikkaalla tavalla. Vuosituhannen taitteessa kokeellisempina pidettyihin kerronnan keinoihin kuuluvat nopeat leikkaukset, päiväunikohtaukset ja se, miten korostetusti sarjassa näytetään enemmin kuin kerrotaan. Toinen esille nostettava asia on loistava hahmodynamiikka. Vaikka Tim ja Daisy, asehullu Mike, taiteilija Brian, vuokraemäntä Marsha ja pinnallinen Twist ovat selkeästi hahmoina karikatyyrejä, ovat he sellaisia suhteellisen samastuttavasti. Hauska yksityiskohta on, miten Daisy yrittää toistuvasti vaikuttaa kulturellimmalta kuin onkaan, kun taas Brianin kautta nähdään, miten hölmöä todellinen taiteilijaelämä voi olla. Toistuvia teemoja löytyy paitsi ihmissuhteista ja taiteilijaelämän tavoittelusta, myös paheksuttavammin pyssyistä ja huumausaineista.
Huolimatta siitä, että sarja on verrattain lyhyt, se on pitänyt faninsa tiukasti otteessaan. Spacedin huumori ei kenties ole kaikille, mutta varsinkin vaihtoehtohuumorin ystäville se on ehdottomasti katsomisen arvoinen paketti.
ER
