tutkain

tutkain

Olipa kerran elämä

Aurinkoinen kesäpäivä. Mies ja nainen lähestyvät toisiaan, halaavat ja yhteen sulautuneina lentävät ylös kohti taivasta. Seuraa räjähdys ja kas! Uusi ihmislapsi laskeutuu maan päälle. Vuoden 1986 euroviisuvoittaja Sandra Kim laulaa kasaribiitin päälle: "La vie, la vie, la vie..." Elämä, elämä, elämä...

Näin alkaa ranskalaisen Olipa kerran -piirrossarjajatkumon kolmas osa Olipa kerran elämä (1987). Kun ensimmäiset osat (Ihminen, 1978 ja Avaruus, 1982) käsittelivät ihmiskunnan historiaa ja mahdollista tulevaisuutta tähdissä, Olipa kerran elämä keskittyy suppeampaan, mutta samalla äärettömän paljon monimutkaisempaan aiheeseen: ihmiskehon toimintaan. Kahden päätepisteen, hedelmöittymisen ja kuoleman, välissä pysähdytään tarkastelemaan noin kaikkia ihmiskehon merkittävimpiä osa-alueita. Soluista ja verestä siirrytään sisäelimien kautta hormoneihin, vaarallisiin bakteereihin ja muihin vekkuleihin. Sarjan nimeä voisi haukkua mahtipontiseksi, jos se ei pitäisi aika hyvin kutiaan.

Lähes kolmekymmentä vuotta vanha lasten piirretty – yök. Ja vielä opettavainen sellainen, onko mitään karmeampaa? Olipa kerran elämä kuitenkin yllättää. Se on fiksu, audiovisuaalisesti mielenkiintoinen lastensarja, jota aikuinenkin kestää katsoa. Ennen kaikkea se on hieno tulkinta ihmismielelle käsittämättömän pienistä, automaattisista prosesseista. Sisällämme käy jatkuvasti hirmuinen kuhina, mutta mitä siellä oikeastaan tapahtuu?

Syvälle, syvälle sisään

Monia asioita on vaikea käsittää. Kun tietoa ei ole, keksimme niille antropomorfisia, inhimillistäviä selityksiä. Ei ulkona sada ja salamoi, koska tieteellinen selitys, vaan koska säätä hallinoivalla jumalukkelilla on paha päivä. Olipa kerran elämän nerokkuus on siinä, että se selittää ihmiskehon toiminnan helposti ymmärrettävillä pikku-ukkeleilla, mutta turvautumatta höpöhöpöön. Asiat on esitelty biologisesti oikein.

Mainos

Olipa kerran elämässä kaikki on kirjaimellisesti elävää. Esimerkiksi veri ole mitään nestettä, vaan yksittäisiä punasoluja, jotka patikoivat taukoamatta eteenpäin. Koska ne kuljettavat happea ja hiilidioksidia, kaikilla punasolutyypeillä on eräänlainen selkäreppu, johon O- ja CO2 -pallurat saa jemmaan. Jos punasolut ovat yhtä pitkää rataa kiertäviä maratonkävelijöitä, niin hermosolut ovat pikajuoksijoita, jotka lähetetään aina tiettyyn kohteeseen ja jotka ohittavat nopeudessa kaikki muut.

Sama pätee ihmiskehon pahantekijöihin. Hampaita käsittelevästä jaksosta saa helposti traumat, kun lauma nilkkejä sananmukaisesti leiriytyy suuvärkkiin ja aina sokeria saadessaan alkaa järjestää siellä porausoperaatioita. Kamalaa! Ehkä olen yksinkertainen, mutta asian konkreettinen näkeminen vie viestin perille paljon tehokkaammin kuin abstraktit höpinät bakteereista.

Asiat esitetään niin, että lapsikin ymmärtää, mutta aikuinen minäni on vaikuttunut sarjan tavasta muuntaa mikroskooppiset toiminnot inhimilliseen mittakaavaan. Niitä hassuja hahmoja liikkuu sisällämme enemmän ja kuin on mahdollista järjellä käsittää, ja vielä hurjemmalla vauhdilla. Näitä sanoja kirjoittaessani sormeni danssaavat näppäimistöllä kuin itsestään, mutta automaattisten liikkeiden takana on pitkälle ulottuvat toimintojen verkosto. Yleensä lastensarjoja nähdessään miettii vain, millaiseen roskaan sitä aikoinaan riittikään eläytymiskykyä. Olipa kerran elämä onnistuu palauttamaan lapsenomaisen innostuksen ja hämmennyksen. Miten kehomme oikein suoriutuu miljoonista toiminnoista joka päivä ilman, että tuskin itse huomaamme sitä?

Vahva visuaalisuus on ihmiskehoa esittelevässä sarjassa elintärkeää, onhan osa oman kehon salaperäisyydestä siinä, ettei sen sisälle pysty näkemään. Ihminen on kuin jonkinlainen kävelevä kanisteri, joka pitää sisällään vaikka mitä, mutta jota tavallinen pulliainen ei pysty avaamaan pilaamatta sitä. Olipa kerran elämän visio sisällä olevasta pienoismaailmasta on onneksi hyvin omintakeinen. Hahmot ovat toisinaan vähän persoonattomia perunapäitä, mutta taustat ovat usein sitäkin makeampia. Vänkyrät, eriväriset, yllättäviä kulkuväyliä pursuavat maisemat vievät ajatukset niin surrealistimaalareiden kuin vaikkapa Jean Giraudin scifisarjisten suuntaan.

Ääni on melkein vielä kuvaa tärkeämpi. Taustalla keskeytyksettä pauhaava musiikki kuulostaa siltä kuin paikallisesta kuppilasta olisi revitty mukaan tiukka, omapäinen funk-bändi ja annettu näiden sovittaa uusiksi ruotsinlaivalle meneviä sävellyksiä. Tämä on kehu! Supermelodiset biisit tarttuvat kuin tauti ja luovat sarjaan todella omalaatuisen tunnelman. Soundtrack löytyy jopa Spotifyista (tehkää haku: Michel Legrand – Il était une fois... La Vie), vaikka osa synkemmistä kappaleista onkin katalasti jätetty pois. Useat raidoista ovat suoraan kuin jostain klassisen ajan Sonic the Hedgehogista.

Piirrossarjojen kiertokulku

Katsoin äskettäin läpi Olipa kerran elämän kaikki 26 jaksoa ja olin ällikällä lyöty, miten hyvin sarja toimi. Pätevästi esitellyt aiheet, hienosti visualisoidut sisätilat ja loistava musiikki kantoivat hommaa eteenpäin silloinkin, kun juonenkulku taantui turhan naperoystävälliseksi. Viimeinen jakso, jossa vanhan miehen elintoiminnot (eli ne hassut pienet ukkelit ja akkelit) pysähtyvät ja komentokeskus luopuu tehtävistään, oli suorastaan liikuttava. Lastensarja, joka tarkastelee kuolemaa lähietäisyydeltä ja onnistuu maalaamaan siitä sekä surullisen että toiveikkaan (elämän kiertokulku jatkuu) kuvan? Ranska, 12 pistettä!

Olipa kerran elämä ei toki ole täydellinen. Jos sarjaa katsoo suomeksi, ymmärrystä pitää riittää 80-luvun dubbaustaiteelle. Täysin omaan genreensä kuuluva ääninäyttely joko uppoaa tai ei, välimuotoja tuskin on. Sarjan "huumori" on sekin varsinainen outolintu, jossa tahattomuus ja tarkoituksellisuus ovat sekoittuneet peruuttamattomasti yhteen. Nostalgiannälkäiselle nämä ovat tietysti vain yksi syy lisää katsoa sarjaa, ummikolla voi mennä hetki päästä sisään vinksahtaneeseen vitsailuun.

Sarjan ainoa selkeä heikkous on aivan lopussa tuleva scifistinen juonenkäänne, joka istuu huonosti muuten niin maanläheiseen ja biologian autonomista luonnetta korostavaan tematiikkaan. Eugeniikkaa ja avaruusmatkailua, täh? Tarkoituksena oli kaiketi sitoa Olipa kerran elämä edeltäjäänsä, Olipa kerran avaruuteen, mutta tyylinvaihdos on äkkinäinen ja turha. Onneksi lopun kompastelu ei pilaa kaikkea sitä edeltänyttä hyvyyttä.

Olipa kerran -sarjojen luoja Albert Barillé neuvoi kohtelemaan lapsia yksilöinä, jotka ymmärtävät usein enemmän kuin mitä aikuiset luulevat. Tämä aliarvioivan asenteen puuttuminen on lopulta ehkä se perimmäisin juttu, joka tekee Olipa kerran elämästä erityisen. Seikkailut ihmisen sisällä on toteutettu pieteetillä ja yleisön ymmärrystä kunnioittaen. Ja sellainen lähestymistapa kestää aikaa, oli genre tai ilmaisuväline mikä tahansa.

Aleksandr Manzos



Sarjan ensimmäinen jakso

loading

Otsikot

The Lighthouse Painting

Second Quest

Off-Peak

Night Shift

Ilmainen Internet Arcade

Mass Effect: Paragon Lost

Komea Borderlands-kokoelma

Plug & Play

Vanhojen pelien surullisuus

Höme Improvisåtion

Star Wars: Dark Forces

Devs Play

Star Wars: X-Wing Miniatures Game - minialusten avaruussotaa

Moving Stories

Mega Man 1-9: Super Turbo Remix

Dobble - hoksottimien kilpajuoksu

Ultima 0: Akalabeth

Corto Maltesen ensiesiintyminen

Lionheadin luonnoskirja

Pelimusiikin aarrearkku

The Crew - erämaan kutsu

Oodi odottamiselle

Sivilisaation optimointia Nations-lautapelissä

Pelikoneiden sietämätön rumuus

Liberté, égalité, fraternité: Assassin's Creed Unity

Indiana Jones and the Fate of Atlantis

Älä liiku!

Borderlands: The Pre-Sequel - letkeää tiimiräiskintää

Civilization: Beyond Earth

Timantit ovat ikuisia

Love Letter - rakkauskirjeitä prinsessalle

Muumit Rivieralla

Olipa kerran elämä

Nörtin kymmenen parasta

Uusretro tulee, oletko valmis?

Angry Video Game Nerd: The Movie

KO2PC

Pelimusiikki ennen ja nyt

Rakkaudesta pelimuistoihin

Kaikki alkoi pingiksestä

MouseCraft-älypeli panee rotat ruotuun

Kiilteleviä animetissejä: Sakura Spirit

Minä, mainostaja

Kaunis luotihelvettiräiskintä: Danmaku Unlimited 2

Retrotyylillä leikittelevää 2D-räiskintää: Luftrausers

Lautapelipöydällä Camel Cup -uutuus

Trials Fusion

Grand Theft Anonymous

Sanahyökkäys

Pelimieshahmot

Soturin palkka

Caballerojen koitokset

Polte sielussain

Massayksinpelit

Suunnitelmataloutta

Pohjolan Lapsukset

Eläköön kyynärpäätaktiikka!

Lordien juonet

Autopornoa

Veritrippi

Sininen ja valkoinen pelihistoria

Kissat vastaan vampyyrit

Maailmojen sota

Hassut hurjat hirviöt

Varas tuli, varasteli

Synnin pesä

Tietäjien taistelu

Tiimipelit - osa 3: Ghost Stories

Tiimipelit - osa 2: Pandemic

Tiimipelit - osa 1: Battlestar Galactica

Muoviukot saarnaavat luovuutta taviksille

Taitovisailut

Gaunt’s Ghosts - karskeuden kuninkuusluokka

Robottirallia

Vampyyrilinnan täysremontti

Nörttihuumoria elämässä eksyneille

Robottilogiikkaa

Bittiavaruuden sankarit

Insinöörin Odysseia kohti onnea

Lautapelilahjat - osa 3

Lentävä tappajahai

Linkki nuoruuteen

Lautapelilahjat - osa 2

Nainen joka ei koskaan kasvanut aikuiseksi

Lautapelilahjat - osa 1

Megadrive-retro, osa 2

Knizian hitit - osa 3: Aavikon karavaanit

Ruotsalaiset kaivosmiehet

Omstart! Improvisoi!

Xcom: Enemy Within

Hobitin aika

Knizian hitit - osa 2: Samurai

Langenneen enkelin dramatiikka

Verta, suolenpätkiä ja videopelejä – osa 2: Modernia veripalttua

Tunarimaailmanloppu on lähellä

Verta, suolenpätkiä ja videopelejä – osa 1: Muinaiset verikarkelot

Knizian hitit - osa 1: Tigris & Euphrates

Terveisiä täältä etelästä!

Loogisesti ruutua ruudun perään

Megadrive-retro, osa 1