Paikalleen jähmettynyt herrasmiesliiga
En ymmärrä, mitä Alan Mooren päässä liikkuu. Yleensä tämä on vain positiivinen juttu, sillä sarjakuvataiturin työt evät olle tällä vuosituhannellakaan lakanneet yllättämästä ja ihastuttamasta. Uusinta League of Extraordinary Gentlemen -albumia plärätessä ymmärrysvaaka on tosin kiepsahtanut toiseen päähän. En ymmärrä, miksi Nemo: Heart of Ice on tehty.
Huvittavaa kyllä, sisäkansien kaltaiset "turhat" kuvat ovat koko alpparin parasta kuvallista antia.
Kerrataan vähän kaikkien iloksi. Ensimmäiset kaksi Kerrassaan merkillisten herrasmiesten liigan nimellä julkaistua tarinakokonaisuutta olivat nerokkaita kyhäelmiä. Näkymätön mies, kapteeni Nemo, Jekyll & Hyde ja muut klassikkohahmot seikkailemassa vanhaan kunnon pulp-tyyliin viktoriaanisessa Englannissa? Jolly good! Tarina eteni höyryveturin vauhdilla ja kirjallisuusviittausten bongailu oli viihdyttävää.
Kolmas League-kirja Black Dossier oli enemmän kokoelma erilaisia (usein eroottisia) kuvitettuja kirjallisuuspastisseja kuin kunnon sarjakuvakirja. Tuore League Century palasi tutumpiin kuvioihin ja osin hahmoihinkin, mutta oli monella tapaa laimea kokonaisuus. Hahmoista puuttui syvyys, viittaukset olivat itsetarkoituksellisen pinnallisia ("Katso, tämäkin on tällä!") ja okkultistinen juoni oli epäkoherentimpi kuin särkynyt peili.
Huonoa sarjakuvaa Moore ei ole koskaan kynäillyt, mutta Century-trilogia pulahti jo yhdentekevän puolella. Lyhyt seikkailukertomus Nemo: Heart of Ice on tavallaan paluu sarjan juurille pitkien harharetkien jälkeen. Nyt mennään taas eikä meinata!
Tai no, kovasti Nemossa yritetään virittää seikkailufiilistä, mutta kun ei vain lähde. Syy on puhtaasti laiskassa käsikirjoituksessa, joka ei kaikeasta tohinasta huolimatta vie mukanaan.
Armottoman periaatteellisen kapteeni Nemon sijaan alpparin sankarina häärää Nemon tytär Janni. Janni on omalla tavallaan ihan mielenkiintoinen hahmo, samaan aikaan raaka ja oikeudenmukainen, mutta kun… Siihen se oikeastaan jää. Muut hahmot Charles Foster Kanesta (!) alkaen ovat ohuempia kuin huoneellinen vegaaneja. Viittauksia roiskitaan sinne tänne ilman mitään järkevää kytköstä, nähtävästi ihan vain namedroppingin itsensä vuoksi. Janni miehistöineen piipahtaa esimerkiksi Megapatagoniassa, jossa oudot eläinhahmot puhuvat takaperin ranskaa, mutta kehittelyn sijaan koko mesta vain vilautetaan lyhyesti kahdella sivulla ja sitten mennään taas eteenpäin. Irrallisuus, nimesi on Nemo: Heart of Ice.
On Jääsydämessä ihan oikea tarinakin, mutta jälleen köpöinen sellainen. Jos H. P. Lovecraftin paras tarina (ja ehkä hienoin kauhunovelli ikinä) At the Mountains of Madness ei ole tuttu, koko sarjakuasta ei varmasti jää käteen muuta kuin syvä hämmennys. Jos tapahtumat hulluuden vuorilla taas ovat muistissa, hämmennys syntyy siitä, miten vähän tämä uusi käsittely tuo aiheeseen. Käänteet arvaa satavarmasti etukäteen, eikä lopussa todellakaan kiitos seiso. Onko kevyt Lovecraft-aiheinen hupailu sitä, mitä herrasmiesliigalta kannattaa enää odottaa?
Kevin O'Neill on kuvittanut Mooren tekstin tutun kulmikkaaseen tavaramerkkityyliinsä. Pidän kovasti O'Neillin rujosta viivasta, mutta jotenkin tuntuu, että piirtäjämaestrokin oli paremmassa vedossa sarjan alkuvaiheessa. Nyt mennään hitusen rutiininomaisella suorituksella. Loppupuolella otetaan onneksi takaisin kunnolla, kun O'Neill pääsee loihtimaan esiin ihmismielelle käsittämättömiä kauhunäkyjä. Ei tämä mitään visionääristä settiä ole, mutta äärimmäisen vaikean Cthulhu-kuvituksen tyylilajissa mennään reilusti plussan puolella. Huvittavaa kyllä, sisäkansien kaltaiset "turhat" kuvat ovat koko alpparin parasta kuvallista antia. Upeaa vesivärimäistä väritystä olisi mielellään nähnyt varsinaisessa tarinassakin.
Että tällaista tällä kertaa. Nemo: Heart of Ice on kuin kertakäyttöinen kioskiversio hyvästä romaanista. Kyllä sen sujuvasti läpi lukee, mutta kovin vähän kansien välistä löytyy mainittavaa sisältöä. Ehkä sille tosiaan on syynsä, miksi vanha mestari ei nykyään pahemmin sarjakuvien parissa enää puuhaile. Alan Moore, missä menet?
Aleksandr Manzos
