tutkain

tutkain

Resident Evil -retrospektiivi osa 3: Paha panee vastaan

Code: Veronica on yleisessä konsensuksessa se Ressukka, joka katkaisi kamelin selän. Ennen sitä sarjan perussyntejä ei joko huomioitu tai ne kuitattiin olankohautuksella. Vuosituhannen vaihtuessa vanha pelikaava ehti eltaantua niin pahasti, että vanhoihin kuvioihin piti ottaa etäisyyttä.

Kyllä, arvasit oikein, koulutuskeskuksen alla on maanalainen laboratorio.

Resident Evil 4:n suunnittelu aloitettiin jo Playstation 2:n alkumetreillä. Ideana oli luoda nopeampi, hauskempi ja ennen kaikkea coolimpi peli, tehdä kauhuseikkailusta kauhutoimintaa. Sarjan luoja Shinji Mikami piti uutta luomusta kuitenkin liian erikoisena, joten uusi tuotos nimettiin Devil May Cryksi.

Neljännen Ressun suunnitelmat menivät uusiksi, mutta fanizombilaumoille piti saada uutta Resident Evil -ravintoa. Samaan aikaan Capcom solmi Nintendon kanssasopimuksen neljännen Resident Evilin yksinoikeusjulkaisusta uunituoreelle Gamecubelle. Samassa diilissä sovittiin myös kaikkien sarjan aiempien osien saapumisesta Nintendon kuutiolle, mukaanlukien täysin uuden esiosan, jo Nintendo 64:lle suunnitellun Resident Evil Zeron.

Resident Evilin uusversioista mainitsin jo juttusarjan ensimmäisessä osassa. Kaikki kyllä saapuivat Gamecubelle, mutta vain ensimmäinen sai kaikille tarkoitetun uuden ulkokuoren. Sen sijaan Zero tehtiin samalla moottorilla alusta saakka.

Nollasta pollaan

Mainos

Pikakelataan vuoteen 2002. Resident Evil Zero on ensimmäinen Gamecuben oikeasti uusi Ressu ja paineet nelosen jatkuvasti viivästyessä kovat. Onko sarjalla enää mitään näytettävää sen hetken tehokoneilla? Fanit pelkäävät puhdin olevan loppu, kun pääsarjalla lyö tyhjää ja lukuisat sivupelit ovat parhaimmillaankin kehnoja.

Resident Evil Zero käynnistyy päivää ennen ensimmäisen Resident Evilin tapahtumia. Ykkösen juonialustuksessa kadonneen STARSin Bravo-tiimin vaiheita seuraava tarina alkaa metsän keskelle hylätystä junasta. Bravon nuorin jäsen Rebecca Chambers jumittuu zombitäytteiseen junaan massamurhaaja Billy Coenin kanssa. Seuraa ammuskelua, puremien välttelyä ja muuta kuluneen kaavan tauhkaa, kunnes juna jyrää Umbrellan koulutuskeskuksen seinästä läpi.

Koulutuskeskuksessa selviää kummia. Ykkösen virustartunta ei suinkaan ollut laboratorion vahinko, vaan mystisen nuoren kaapumiehen tahallaan vapauttama kosto Umbrellalle. Sama ylidramaattinen kuoromusiikin ja mutantti-iilimatojen ystävä vapautti viruksen myös junaan ja koulutuskeskukseen, jottei pelaajalle kävisi aika tylsäksi.

Avainten etsimisen ja laatikkojen työntelyn lomassa selviää, ettei Billy oikeasti olekaan ketään tappanut, vaan syyttä suotta oli joutumassa teloituskompanian eteen. Pariskunta päättää paeta huiman kartanovivahteisesta Umbrella-koulusta vain joutuakseen ojasta allikkoon. Kyllä, arvasit oikein, koulutuskeskuksen alla on maanalainen laboratorio.

Laboratorio kuului keskuksen johtajalle, tohtori James Marcusille, joka yhdessä Oswell E. Spencerin ja Edward Ashfrodin kanssa perustivat Umbrellan 60-luvun lopulla. Marcus oli myös vastuussa T-viruksen kehityksestä, tosin Resident Evil 2:n pahis William Birkin otti kunnian itselleen, jahka Weskerin kanssa murhasivat Marcuksen. Wesker ja Birkin vielä olivat Marcuksen oppilaita, ja ainoat ihmiset joihin hän luotti.

Marcus kuitenkin luotti myös iilimatoihinsa, joille hän teki T-virus -kokeitaan ja joita hän piti perheenjäseninään. Marcuksen viruessa kuolleena, iilimatojen kuningatar mönki vanhan herran suuaukosta sisään ja alkoi mutatoimaan miestä. Kymmenen vuoden jälkeen Marcus heräsi henkiin nuorentuneena ja uuden nolon goottivaatemuodin kera.

Rebecca ja Billy ottavat matsia paitsi keskeneräisestä Tyrantista, myös itse Marcuksesta. Mutantti-Marccu läjähtää, laboratorio räjähtää ja Rebecca ja Billy painuvat omille teilleen. Ajoitus ei voisi olla parempi, sillä näin Rebecca pääsee tekemään cameo-roolinsa ykkösen Chrisin seikkailussa.

Käsi kädessä kuljemme taloon autioon

Resident Evileissä on aina pääosassa parivaljakko. Chris ja Jill, Leon ja Claire, Jill ja Carlos sekä Claire ja Chris ovat kaikki pelattavina hahmoinaan omissa peleissään, mutta kaikkien kauhuelokuvaperinteiden mukaisesti tutkivat tapahtumapaikkoja erillään. Zerossa ensi kertaa molemmat hahmot olivat pelaajan sätkynukkeina samaan aikaan. Kaksi hahmoa tekivät ongelmanratkaisusta piristävän vaihtelevaa ja kamppailuista monipuolisempia, joten ei olekaan ihme, että yhdessäkään Zeron jälkeisessä Resident Evilissä ei ole toimittu soolona.

Zeron toinen uudistus taas oli puhtaasti höyryävä kasa Umbrellan laboratoriojätettä. Resident Evil -perinteiden mukaisesti onnettoman pieni inventaario pakotti roudaamaan ylimääräiset tavarat mystisiin pohjattomiin arkkuihin. Kun tavaran lykkäsi yhteen, pystyi sen repäisemään ulos toisesta vaikka täysin vastakkaisella puolella kartanoa. Kummalliset teleporttiarkut nostivat kulmkarvoja ja aiheuttivat ihmetystä, joten Capcomin vastauksena Zerossa tavaroita pystyi tiputtamaan mihin tahansa. Hahaa ja hip, hip, hurraa...

...aargh kun se ei toiminut, ei sitten yhtään. Idea oli kiva, mutta teleporttiarkuilla oli pelimekaniikan kannalta oleellinen merkitys. Aika-avaruutta pilkkanaan pitävillä mustilla aukoilla saatiin ravaaminen minimoitua, kun käteviä arkkuja ripoteltiin tasaisin väliajoin. Toki ne söivät uskottavuutta, mutta tekivät pelistä paljon jouheamman.

Sen sijaan Zerossa tärkeitä tavaroita saa metsästää kartan kanssa, kun ei millään voi muistaa mihin sen mokoman avainkortin tiputti. Kaikkien tavaroiden sumputtamista yhteen paikkaankaan ei pystynyt harrastamaan, kun jokaisessa huoneessa oli lattialla lojuvan roinan rajoitus. Sanokaa millä logiikalla teleporttiarkku on epälooginen, mutta kartanon kaksikerroksinen aula, jonka lattialle ei mahdu kuin kymmenen yrttiä, ei ole.

Ravaamisesta huolimatta Zero oli parempi kuin umpisurkea Code: Veronica. Kolmen ensimmäisen tasolle se ei pääse, sillä kaikesta huokuu tylsä hajuttomuus, mauttomuus ja mitään sanomaton välityön maku. Vanha Resident Evil -kaava on Zeron myötä kulutettu pohjiaan myöten puhki.

Neljän suora

Raccoon Cityn tuhosta on kulunut vuosikausia. Umbrella on lakkautettu kaaoksen jälkimainingeissa ja Raccoon Cityn selviytyjä, kakkosesta tuttu Leon Kennedy, saanut jobin itsensä Yhdysvaltain presidentin turvajoukoista.

Kun presidentin tytär kidnapataan, on tietenkin loogisinta lähettää Leon yksinään keskelle espanjalaista korpea etsimään kadonnutta kaunokaista. Kauan odotettu Resident Evil 4 osoitti jo lokaatiostaan lähtien, että nyt on käsissä jotain aivan uutta.

Espanjan lomallaan Leonin vastaan ei vaappunut ainoatakaan brittituris... anteeksi, zombia. Niiden sijaan vastaan vipelsi varsin vihaisia paikallisia maalaisia, jotka talikoineen ja soihtuineen kävivät silmät leimuten Leonin kimppuun. Mokomat kestivät kuritusta kuin nykkeilysäkki kynäniskan käsittelyssä, minkä lisäksi tuppasivat menemään innostuessaan ihan palasiksi, ja muuttumaan ikäviksi John Carpenterin The Thing -leffan mieleen tuoviksi lonkeroiljetyksiksi.

Ganadoiksi ristityt maalaiset olivat läheisen linnan alta herätettyjen muinaisten Plaga-parasiittien saastuttamia, ja pahaksi onnekseen sekä Leon, että vähän ajan kuluttua löytyvä presidentin tytär Ashley saivat kummatkin omat pikku parasiittinsa kasvamaan sisuksiinsa. Aina näillä etelän lomilla tarttuu mukaan kaikki inhottavimmat pöpöt.

Mutkia matkaan heittää Leonin oma femme fatale, kakkosen toinen tuttu Ada Wong. Adan tarkoituksena on napata näyte Plagoista Weskerille, joten ajoittaisesta yhteistyöstä huolimatta Leon ja Ada seisovat vastakkaisilla puolilla.

Leon onnistuu räiskimään itselleen ja Ashleylle tien ensin läpi kylän, sitten huvittavan Salazar-kääpiön linnan ja lopulta koko Plagojen kulttia, Los Illuminadosia, johtavan Osmund Saddlerin sotilastukikohtasaaren. Masussa kasvavien parasiittien poisto-operaation jälkeen ja Saddlerin kukistuttua Ada nappaa Plaga-näytteen Leonin nenän edestä ja pakenee paikalta.

Ennen pakoaan Ada kuitenkin varoittaa Leonia saareen asennetuista pommeista ja nakkaa tälle vesiskootterin avaimen. Leon ja Ashley pakenevat ja suuntaavat kohti auringon nousua ja uusia seikkailuita.

Odotuksen väärti

Kauan se antoi itseään odottaa, mutta ilmestyessään Residet Evil 4 löi ällikältä. Rauhallinen seikkailu oltiin muutettu täysipainoiseksi olan yli -räiskinnäksi. Muutos toimi kuin olisi vaihtanut ruisleivästä kaviaariin. Ainoastaan jo aikanaan ihmetyttänyt sivuaskelien puute häiritsee edelleen.

Resident Evil 4:n matka valmiiksi tuotteeksi oli kova ja kivikkoinen. Eräässä vanhassa trailerissa Leon muun muassa taistelu koukuin varustautuneita kummituksia vastaan. Kaikki vastoinkäymiset ja umpikujat kuitenkin osoittautuivat tuottoisaksi pitkällä aikavälillä, sillä se Resident Evil 4, joka näki päivänvalon Gamecubella, oli helposti sarjansa paras peli.

Resident Evil Zero on sarjansa harvinaisempia pelejä, sillä sitä ei alkuperäisen ja juttua varten testatun Gamecube -painoksen lisäksi löydy kuin Wii-versiona. Resident Evil 4 sen sijaan on julkaistu lähes jokaiselle kuviteltavissa olevalle alustalle, eikä sitä kannata missata, vaikkei aiemmista Ressuista olisikaan perustanut.

Resident Evileiden astuttua räiskintäpoikien leikkikentälle, on viimeisetkin kauhun rippeet kadonneet. Onko kauhun koura läsnä seuraavissa osissa, kun toisessa vieraillaan pelottavan kotoisassa Suomessa ja toisessa roturealisteja pelottavassa Afrikassa?

Juho Penttilä



loading

Otsikot

The Lighthouse Painting

Second Quest

Off-Peak

Night Shift

Ilmainen Internet Arcade

Mass Effect: Paragon Lost

Komea Borderlands-kokoelma

Plug & Play

Vanhojen pelien surullisuus

Höme Improvisåtion

Star Wars: Dark Forces

Devs Play

Star Wars: X-Wing Miniatures Game - minialusten avaruussotaa

Moving Stories

Mega Man 1-9: Super Turbo Remix

Dobble - hoksottimien kilpajuoksu

Ultima 0: Akalabeth

Corto Maltesen ensiesiintyminen

Lionheadin luonnoskirja

Pelimusiikin aarrearkku

The Crew - erämaan kutsu

Oodi odottamiselle

Sivilisaation optimointia Nations-lautapelissä

Pelikoneiden sietämätön rumuus

Liberté, égalité, fraternité: Assassin's Creed Unity

Indiana Jones and the Fate of Atlantis

Älä liiku!

Borderlands: The Pre-Sequel - letkeää tiimiräiskintää

Civilization: Beyond Earth

Timantit ovat ikuisia

Love Letter - rakkauskirjeitä prinsessalle

Muumit Rivieralla

Olipa kerran elämä

Nörtin kymmenen parasta

Uusretro tulee, oletko valmis?

Angry Video Game Nerd: The Movie

KO2PC

Pelimusiikki ennen ja nyt

Rakkaudesta pelimuistoihin

Kaikki alkoi pingiksestä

MouseCraft-älypeli panee rotat ruotuun

Kiilteleviä animetissejä: Sakura Spirit

Minä, mainostaja

Kaunis luotihelvettiräiskintä: Danmaku Unlimited 2

Retrotyylillä leikittelevää 2D-räiskintää: Luftrausers

Lautapelipöydällä Camel Cup -uutuus

Trials Fusion

Grand Theft Anonymous

Sanahyökkäys

Pelimieshahmot

Soturin palkka

Caballerojen koitokset

Polte sielussain

Massayksinpelit

Suunnitelmataloutta

Pohjolan Lapsukset

Eläköön kyynärpäätaktiikka!

Lordien juonet

Autopornoa

Veritrippi

Sininen ja valkoinen pelihistoria

Kissat vastaan vampyyrit

Maailmojen sota

Hassut hurjat hirviöt

Varas tuli, varasteli

Synnin pesä

Tietäjien taistelu

Tiimipelit - osa 3: Ghost Stories

Tiimipelit - osa 2: Pandemic

Tiimipelit - osa 1: Battlestar Galactica

Muoviukot saarnaavat luovuutta taviksille

Taitovisailut

Gaunt’s Ghosts - karskeuden kuninkuusluokka

Robottirallia

Vampyyrilinnan täysremontti

Nörttihuumoria elämässä eksyneille

Robottilogiikkaa

Bittiavaruuden sankarit

Insinöörin Odysseia kohti onnea

Lautapelilahjat - osa 3

Lentävä tappajahai

Linkki nuoruuteen

Lautapelilahjat - osa 2

Nainen joka ei koskaan kasvanut aikuiseksi

Lautapelilahjat - osa 1

Megadrive-retro, osa 2

Knizian hitit - osa 3: Aavikon karavaanit

Ruotsalaiset kaivosmiehet

Omstart! Improvisoi!

Xcom: Enemy Within

Hobitin aika

Knizian hitit - osa 2: Samurai

Langenneen enkelin dramatiikka

Verta, suolenpätkiä ja videopelejä – osa 2: Modernia veripalttua

Tunarimaailmanloppu on lähellä

Verta, suolenpätkiä ja videopelejä – osa 1: Muinaiset verikarkelot

Knizian hitit - osa 1: Tigris & Euphrates

Terveisiä täältä etelästä!

Loogisesti ruutua ruudun perään

Megadrive-retro, osa 1