tutkain

tutkain

Tosimies ei streiffaa

Tietoverkossa luki, että Gears of Warien käsikirjoitusta ei suitsutettu. Kolmososan tarinan vastuuhenkilö Karen Traviss tituleerasi itseään käsikirjoittajaksi, joka ei pahemmin lueskele. Nyt Traviss on kuitenkin historiaa, ja on oiva aika muuttaa käsityksiä. Gear-neitsyenä aion antaa puolalaisen People Can Fly -studion buutata ennakkoluuloni hypermachosta avaruusräiskinnästä. Gears of War: Judgment menee sisään ja immenkalvo sanoo poks.

Todella virkistävää, että peliä voi pelata huonosti, hyvin tai erittäin hyvin.

Judgement kertoo pelisarjaa edeltäneistä tapahtumista. Sotaratasten keskiössä loksuttaa epäonnistuneen tiskijukan näköinen bodarinulkki, luutnantti Baird. Sähkönsiniset nu-metal-lasit ja blondatut hiusraidat ovat Braidin konsti olla erilainen. Jos jättikokoinen kryohaarniska olisi pikeepaita, Bairdin kaulukset olisivat pystyssä; samalla linjalla autotallissa odottaisi tuunattu pimppihonda, pelkääjänpaikalla tuleva yksinhuoltajateini.

Päähenkilönä Baird ei herätä minkään sortin kunnioitusta, sympatiaa tai edes vaisua nyökkäilyä. En pidä tästä Bairdista, en usko että hän itsekään. Toivon vilpittömästi, että hän kuolee koomisesti ilman housuja. Pelin alussa Baird poppoineen talutetaan käsiraudoissa sotaoikeuteen, joka on kyhätty ensihädässä raunioiseen katedraalintapaiseen. Viiksekäs eversti ilmoittaa olevansa sekä tuomari että lautamiehistö, ja ettei Bairdilla ei ole oikeutta asianajaan, reklamointiin, vessataukoihin tai itse asiassa edes housuihin. Olen yhtäkkiä toiveikas.

Puolustuspuheessaan Baird alkaa kertoa (ja pelaaja pelata) takautuvasti ryhmän todistajanlausuntoa. Pelaaja ei tiedä, mistä Bairdia syytetään. Tarina muotoutuu pikkuhiljaa, kun jokainen iskuryhmän jäsenistä vie ryhmän tarinaa eteenpäin oman puheenvuoronsa kautta. Kikka on ihan hauska, varsinkin kun tarinan pieniin yksityiskohtiin voi itse vaikuttaa. Hyväksymällä ylimääräisen haasteen, kertojan ääni kaikuu pelaajan päässä: “Ai niin, meiltä olivat loppuneet kudit muista pyssyistä paitsi pistooleista”. Ja kas, niin on tapahtuva reaaliajassa.

Mainos

Vaikka alkuasetelma on mielenkiintoinen, varsinainen käsikirjoituksen jalkatyö ontuu. Peli olettaa pelaajalta kohtuutonta mielenkiintoa siihen nähden, kuinka vähän se antaa takaisin. Vielä kolmannen pelitunnin aikana mukana roikkuu portsarinnäköinen hyypiö, jonka nimeä en tiedä, ja jonka tarina kiinnostaa yhä vähemmän. Kovin monta erisnimeä heitetään pelaajan mutusteltavaksi. On Locusteja, ja Locustin alalajeja; on Reavereita ja on Kantuksia. Kaikkia niitä pitää ampua tasapuolisesti siihen pehmeään osaan korvien välissä.

Jos sotaviihde lapsille jotain opettaa, se on, että armeijassa kaikki ovat sopivan asennevammaisia. Avaruusinttikään ei ole poikkeus. Genressä on toki viihdyttävämpää, ettei ammattisotilas angstaa sodan hulluutta tai puhu liikoja tunteistaan, vaan suhtautuu todennäköiseen kuolemaansa lupsakasti hippa kengässä, one-linereita viljellen.

Suosikkihahmoni on Garren Paduk, asevelikampanjan kautta UIR-joukoista (Avaruus-Venäjä) COGiin (Avaruus-Amerikka) värväytynyt arpinaama, jonka ääni muistuttaa GTA:n Niko Belliciä. Ilmeisesti itä ja länsi eivät tulleet toimeen galaksien tuollakaan puolen, joten Padukin läsnäolo terävöittää ryhmädynamiikkaa. Kun Padukia ampuu vahingossa, hän muistuttaa, että hei, me ollaan nykyään samalla puolella. Paduk on hyvä tyyppi, hänestä minä pidän. Eläköön hän housuinensa pitkän elämän.

Mass Effectin alieneilla on lupa äänestää. Gears of Warien alieneilla on lupa räjähtää kappaleiksi, eikä siinä sinänsä ole mitään vikaa. Meistä on moneen junaan, ja toisilla junilla vain sattuu olemaan huonommat käsikirjoittajat. Kyse ei ole siitä, että aivot narikkaan -räiskintä olisi arvotonta, vaan siitä, että senkin voi tehdä hyvin tai huonosti. Ylilyöty macho-läppäkin on taitolaji.

Vaikka M/S Judgmentin kannella liukastellaan, konehuone höyryää täysillä. Mekaniikaltaan uusin Gearssi on virkistävän tuttu mutta erilainen, nystyröitä haastava turbojyrä. COGin sotaratas ei sipsuta streiffaten, vaan rynnii määrätietoisesti asemiin, taktikoi, tähtää ja reagoi paineen alla. Hosuminen koituu kuolemaksi, samaten sooloilukin, sillä COG ei pyöri yksinään, varsinkin kun Braidin kryohaarniska tuntuu välillä olevan putkimiehenteipillä kasaan teipattua foliota. On kuitenkin hyvä, että kuolema vaanii nurkan takana. Judgment ei ole heittopussi. Se ei paapo pelaajaansa. Todella virkistävää, että peliä voi pelata huonosti, hyvin tai erittäin hyvin.

Kenttiä läpäisemällä pelaaja ansaitsee tähtiä, joita voi kuluttaa kosmeettisiin turhamaisuuksiin. Tyylistä ja vapaa-valintaisista haasteista nettoaa ylimääräisiä tähtiä, joita sössiminen ja elvytetyksi joutuminen puolestaan verottaa. Tämäkin peliominaisuus tulee Gears-immelle uutena tuotteena. Kun lyijyä on liikaa suonissa, pelaaja lyyhistyy nilkuttamaan, jolloin ryhmäläisen on elvytettävä hänet ennen vihulaisten kuolettavaa iskua. Viidenteen pelituntiin mennessä yhden kentän ennätys oli masentavat 17 elvytystä. Kaveria ei kuitenkaan jätetä, ja pelaajan parhaaseen intressiin kuuluu pitää tekoälytoveritkin tolpillaan.

Avaruusjääkärin hyveitä ovat maltti, sijoittautuminen ja oikea asevalinta. Jokaiselle kentälle ja pelityyliille on olemassa oikeanlainen pyssy. Erityisen papukaijamerkin ansaitsee edellisistä Gearsseista tuttu latausmekanismi, joka tekee pössykän lipastamisesta minipelin.

Piiput tyhjennettyään pelaaja voi yrittää painaa latausnamiskaa oikeassa kohdassa. Oikein ajoitettu painallus lataa aseen välittömästi, sössiminen saa aseen jumiin ja pelihahmonkin kiroilemaan pelaajan räpellystä. Kullakin aseella on omanlaisensa ajoitus. Useimmiten juuri ennen kuolemaansa Baird juoksee vihollisia karkuun ja kiroaa yrittäessään survoa nelikulmaista ammusta pyöreään lippaaseen.

Grafiikka imee alustasta kaiken tehon irti, mutta People Can Flyn luovuudessa on parantamisen varaa. Putkijuoksun kaupunkirauniokentät ovat eri näkemyksiä haljenneesta sementistä ja sataan kertaan kierrätetyistä hangaareista. Suunnittelijat eivät ottaneet riskejä kenttäsuunnittelussa, vaan pelasivat varman päälle ja tekivät HD-ympäristöä siitä, mitä peleissä on totuttu näkemään. Maisemakuvat liian harvoin hivelevät pelaajan silmiä.

Toki usein kenttäsuunnittelun pitää tukea pelin ideaa: aalloittain vyöryvää puolustusasetelmaa ja lyhyitä kenttäkokonaisuuksia. Peli ottaa vaikutteita tornipuolustuspeleiltä, ja usein pelaajan kannattaa ampua ansalankoja tai sijoittaa automaattitykkejä pullonkauloihin. Ylilyöty machoscifi olisi antanut rahkeita enempiinkin päräytyksiin. Rumakaan Judgment ei ole, mutta hukattu mahdollisuus harmittaa.

Kaiken kaikkiaan People Can Fly pyörittää sotarattaita jylhästi, ja tiettyyn pisteeseen saakka lattapäinen machokliseily on jopa tyylillisen jatkumon noudattamista. Kukaan ei olisi halunnut nähdä taiteellista indie-versiota Gearssien alkutarinasta. Sikäli kuin impi ymmärtää, Gearsseissa on kyse verihurmeesta, rälläköistä ja trimmatuista kundeista, jotka vaan tykkää pitää hauskaa yhdessä.

Tuomo Luukkanen



Traileri

loading

Otsikot

The Lighthouse Painting

Second Quest

Off-Peak

Night Shift

Ilmainen Internet Arcade

Mass Effect: Paragon Lost

Komea Borderlands-kokoelma

Plug & Play

Vanhojen pelien surullisuus

Höme Improvisåtion

Star Wars: Dark Forces

Devs Play

Star Wars: X-Wing Miniatures Game - minialusten avaruussotaa

Moving Stories

Mega Man 1-9: Super Turbo Remix

Dobble - hoksottimien kilpajuoksu

Ultima 0: Akalabeth

Corto Maltesen ensiesiintyminen

Lionheadin luonnoskirja

Pelimusiikin aarrearkku

The Crew - erämaan kutsu

Oodi odottamiselle

Sivilisaation optimointia Nations-lautapelissä

Pelikoneiden sietämätön rumuus

Liberté, égalité, fraternité: Assassin's Creed Unity

Indiana Jones and the Fate of Atlantis

Älä liiku!

Borderlands: The Pre-Sequel - letkeää tiimiräiskintää

Civilization: Beyond Earth

Timantit ovat ikuisia

Love Letter - rakkauskirjeitä prinsessalle

Muumit Rivieralla

Olipa kerran elämä

Nörtin kymmenen parasta

Uusretro tulee, oletko valmis?

Angry Video Game Nerd: The Movie

KO2PC

Pelimusiikki ennen ja nyt

Rakkaudesta pelimuistoihin

Kaikki alkoi pingiksestä

MouseCraft-älypeli panee rotat ruotuun

Kiilteleviä animetissejä: Sakura Spirit

Minä, mainostaja

Kaunis luotihelvettiräiskintä: Danmaku Unlimited 2

Retrotyylillä leikittelevää 2D-räiskintää: Luftrausers

Lautapelipöydällä Camel Cup -uutuus

Trials Fusion

Grand Theft Anonymous

Sanahyökkäys

Pelimieshahmot

Soturin palkka

Caballerojen koitokset

Polte sielussain

Massayksinpelit

Suunnitelmataloutta

Pohjolan Lapsukset

Eläköön kyynärpäätaktiikka!

Lordien juonet

Autopornoa

Veritrippi

Sininen ja valkoinen pelihistoria

Kissat vastaan vampyyrit

Maailmojen sota

Hassut hurjat hirviöt

Varas tuli, varasteli

Synnin pesä

Tietäjien taistelu

Tiimipelit - osa 3: Ghost Stories

Tiimipelit - osa 2: Pandemic

Tiimipelit - osa 1: Battlestar Galactica

Muoviukot saarnaavat luovuutta taviksille

Taitovisailut

Gaunt’s Ghosts - karskeuden kuninkuusluokka

Robottirallia

Vampyyrilinnan täysremontti

Nörttihuumoria elämässä eksyneille

Robottilogiikkaa

Bittiavaruuden sankarit

Insinöörin Odysseia kohti onnea

Lautapelilahjat - osa 3

Lentävä tappajahai

Linkki nuoruuteen

Lautapelilahjat - osa 2

Nainen joka ei koskaan kasvanut aikuiseksi

Lautapelilahjat - osa 1

Megadrive-retro, osa 2

Knizian hitit - osa 3: Aavikon karavaanit

Ruotsalaiset kaivosmiehet

Omstart! Improvisoi!

Xcom: Enemy Within

Hobitin aika

Knizian hitit - osa 2: Samurai

Langenneen enkelin dramatiikka

Verta, suolenpätkiä ja videopelejä – osa 2: Modernia veripalttua

Tunarimaailmanloppu on lähellä

Verta, suolenpätkiä ja videopelejä – osa 1: Muinaiset verikarkelot

Knizian hitit - osa 1: Tigris & Euphrates

Terveisiä täältä etelästä!

Loogisesti ruutua ruudun perään

Megadrive-retro, osa 1